Verkkosaarnat
Palstalla julkaistaan jumalanpalveluksissamme pidettyjä saarnoja.
Elämän leipä - Auni Kaipia 18.3.2012
Vaalisaarna 18.3.2012 Ylöjärven kirkossa Pyhä: 4. paastonajan sunnuntai. Evankeliumiteksti: Joh. 6:48-58
Leipä on jokapäiväistä. Arkista, tavallista, itsestään selvää ja vähän huomaamatonta. huomaamatonta. Niin kauan kuin sitä on.
Leipä ei tee itsestään numeroa. Leipä on sitä varten, että se syötäisiin. Hyvä leipä maistuu syöjille ja sitä otetaan toinenkin viipale. Hyvä leipä kuluu nopeasti loppuun. Hyvä leipä tulee pian syödyksi.
Leivän tehtävä on tulla syödyksi. Jos leipä jää olemaan, se kuivuu tai homehtuu, eikä sillä tehdä enää mitään. Se ei enää täytä sitä tehtävää, mitä varten se on tehty. Leipä auttaa meitä jaksamaan. Leipä antaa meille elämää.
Jeesus on kuuluisa. Jeesus on julkkis. Hänen perässään juostaan.
Hän on suosittu kansan keskuudessa. Tällainen Jeesus kelpaa ihmisille.
He tahtovat sellaisen Jeesuksen, joka tekee ihmeitä. Näkyviä, havaittavia ja ymmärrettäviä ihmeitä. Sellaisia, joissa on katseltavaa ja ihmeteltävää suuremmallekin joukolle.
He haluavat sellaisen Jeesuksen, joka antaa heille maallista hyvää, ruokaa ja toimeentuloa, joka vapauttaisi ihmiset arjen murheista, arjen aherruksesta ja vaivannäöstä. Jeesus on juuri ruokkinut suuren kansanjoukon, 5000 miestä + naiset + lapset + orjat. Tällaiselle talousnerolle on kysyntää.
Tällainen uskonnollinen ja myös maallinen johtaja sopii ihmisille.
Näillä Jeesuksen ajan ihmisillä on vertailukohteena heidän historiastaan tuttu ja tärkeä tapahtuma, se kuinka Mooses johdatti Israelin kansaa Egyptistä takaisin kohti Kaanaan maata, Palestiinaa, maata, josta heidän esi-isänsä olivat lähteneet nälänhätää pakoon vauraaseen naapurimaahan. Matkalla erämaassa kansalla ei ollut ruokaa ja Jumala antoi heille ihmeellisellä tavalla ”mannaa”. Sitä löytyi joka aamu maasta. Manna oli kuin kuuraa maassa, hienoa ja rapeaa. Se muistutti korianterin siemeniä ja maistui hunajaleivältä.(2 Moos 16).
40 v Jumala ruokki kansaa erämaassa näin. Mannan, tuon ihmeellisen ruuan tulo lakkasi, kun kansa tuli jälleen asutuksen lähelle. Poikkeustilanteen päätyttyä kansa saattoi palata normaalin elämänmenon pariin.
Perässään juokseville sekä ihmeitä ja maallista hyvää etsiville ihmisille Jeesus vastaa uudestaan ja uudestaan: ”Uskokaa minuun. Minä olen elämän leipä”
Jeesus ei lähde mukaan eikä vastaamaan ihmisten kaikenlaisiin odotuksiin ja toiveisiin. Jeesus on. Jeesus on Jumalan Poika.
Jeesuksella on Jumalan hänelle antama tehtävä antaa maailmalle elämä.
Jeesuksen tehtävä on vastata ihmisten syvään kaipuuseen ja ikävään. Jeesuksen tehtävä on tyydyttää ihmisten sisimmän nälkä ja jano, maailman ikuinen kaipuu ja ikuisuuden kaipuu.
Jeesus ei halua ihailua, suosiota tai kunniaa. Hän on toisenlainen auttaja ja pelastaja kuin mitä ihmiset odottavat. Hänen tehtävänsä on antaa itsensä.
Jeesus tietää, minne hän on matkalla ja mikä on hänen maanpäällisen elämänsä tarkoitus. Jeesus kulkee kohti kärsimystä, ristiä ja kuolemaa.
Ei saadakseen ihailua ja ihmetystä ja kansan suosiota, vaan antaakseen iankaikkisen elämän koko maailmalle.
Jeesus koettaa saada ihmiset ymmärtämään, ettei jokapäiväinen leipä ole tärkeintä, vaikka sitäkin tarvitaan. Siksihän hän juuri oli ruokkinut suuren joukon ihmisiä. Tärkeintä on hän itse, Jeesus, Jumalan Poika, kaiken keskipiste. Vain hän voi antaa ihmisille elämän.
Koko elämä on Jumalan lahjaa meille. Samoin kaikki elämän lahjat, jokapäiväiset, arkiset asiat kuten leipä sekä elämän isommat, iloiset yllätykset. Mutta Jeesuksen valta vaikuttaa asioihin ei rajoitu näihin, vaan hän voi ja haluaa antaa meille myös iankaikkisen elämän.
Jeesus on ainoa asia ja ainoa henkilö, jota tarvitaan siihen, että ihmiset löytäisivät Jumalan, jotta ihmisten sisin kaipaus, nälkä ja jano tulisivat tyydytetyksi.
Siksi Jeesus kulkee kohti ristiä. Hän tietää olevansa se leipä, jonka on tultava murretuksi, jonka on tultava syödyksi, jonka on annettava itsensä kokonaan, toisten hyväksi, toisille elämäksi. Jeesuksen tehtävä ei ollut jäädä ihailluksi julkkikseksi ja sankariksi. Tähän suostuminen olisi jähmettänyt Jeesuksen patsaaksi tai muistomerkiksi.
Koska Jeesus on kärsinyt, kulkenut ristille, kuollut maailman pahuuden ja synnin puolesta sekä ylösnoussut kuolleista, keidenkään muiden ihmisten muita tekoja ei tarvita. Kenenkään meidän ei tarvitse enää kärsiä, kulkea ristintietä tai auttaa Jeesusta millään muulla tavalla hänen pelastustehtävässään. Kenenkään meidän ei tarvitse kuolla syntiemme puolesta tai muuten yrittää sovittaa epätäydellisyyttämme ja pahuuttamme.
Me emme voi millään lailla lisätä mitään Jeesuksessa tapahtuneeseen Jumalan tekoon.
Emme voi maksaa mitään Jumalalle tästä suurenmoisesta teosta ja sen myötä mahdollisuudesta saada anteeksi kaikki se, missä olemme tehneet väärin lähimmäistämme ja Jumalaamme kohtaan. Jumalan täydellinen teko Jeesuksessa meidän jokaisen hyväksi ei tule paremmaksi edes kiitollisuudellamme, uskollisuudellamme, halullamme seurata häntä tai uskoa häneen kaikesta sydämestämme. Jumalan teko on itsessään ja meistä, meidän tekemisistämme ja tekemättä jättämisistämme riippumatta täydellinen, kokonainen ja valmis.
Jeesuksen työ meidän hyväksemme on valmis vastaanotettavaksi ja käytettäväksi, jokaiselle ihmiselle. Jokainen saa turvautua siihen, heittäytyä sen varaan ja luottaa siihen, että Jumalan teko kuuluu myös sinulle ja minulle, ilmaiseksi ja lahjaksi. Jumalan teko Jeesuksessa Kristuksessa riittää Kaikkivaltiaalle Jumalalle. Riittääkö se sinulle?
Kelpaako sinulle sellainen Jeesus, joka on tehnyt kaiken valmiiksi puolestasi?
Kelpaako sinulle sellainen Jeesus, joka antaa myös uskon. Myös usko on Jumalan teko. Jumalan antama usko on vahva, kestävä ja ikuinen. Se ei häviä, katoa tai muutu ihmisen elämän käänteiden tai ratkaisujen mukaan. Eikä se katoa, häviä tai muutu sen mukana, miltä ihmisestä milloinkin tuntuu tai mitä hän ajattelee Jumalan tai uskon mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta.
Jumalan valmistama ja antama usko kutsuu meitä olemaan. Olemaan ihmisiä, syntisiä ihmisiä sekä elämään tätä Jumalan antamaa ihmisen elämää, mutta samalla myös Elämän leivän antamaa iankaikkista elämää. Meitä kristittyjä kutsutaan tekemään työtä jokapäiväisen leipämme eteen sekä rakastamaan lähimmäisiämme, murtamaan ja jakamaan siitä leivästä, jonka Jumala on meille antanut. Kristittyjen ja kirkon tehtävä ei ole etsiä itselleen kunniaa ja mainetta, vaan suostua itse olemaan monin eri tavoin se leipä, joka tuo Jeesuksen lupaaman elämän maun aikamme ihmisille.
Elämän leipä kutsuu meitä tänään juhla-aterialle ehtoollispöytään. Siinä Jeesus antaa meille itsensä ravinnoksi matkallemme ja vahvistukseksi uskollemme.
Leipä on tarkoitettu syötäväksi. Myös elämän leipä. Kaikille nälkäisille.
Auni Kaipia
Kangasalan seurakunnan kappalainen
Ylöjärven kirkkoherranvaalissa 3. vaalisijalla
* * *
Jeesus, Pahan vallan voittaja
- Kimmo Reinikainen 11.3.2012
Vaalisaarna 11.3.2012 Ylöjärven kirkossa Pyhä: 3. paastonajan sunnuntai. Evankeliumiteksti: Joh. 8: 46-59
Ihmisten hyvät tavat ovat kadonneet. Vain pari viikkoa sitten eräs suorasukainen suomalainen poliitikko sanoi kolleegaa ”Brysselin Bobrikoviksi”. No, totta kai tämä loukkaantui. Vaikka tuossa loukkaantumisessa olikin paljon poliittista peliä, siitä huolimatta minäkin olisin loukkaantunut vertauksesta tuohon Suomen kansan sortajaan. Edelleen, viime viikon olemme saaneet seurata uutta käsittämätöntä sanasotaa. Kiusaamisesta valittanut työntekijä erotetaan, uhkavaatimusten kanssa. Kyllä me melkoisen kovia asioita sanomme ja teemme toisillemme tänä päivänä. Kun olemme eri mieltä.
Ei tässä kuitenkaan oikeasti mitään kovin uutta ole. Kautta aikain tärkeitä oikeuksia tai asioita on puolustettu kovin sanoin ja ottein. Kovia olivat sanat raamatunkohdassammekin. Olen joskus miettinyt, pysähdymmeköhän me Raamatun äärellä koskaan miettimään erilaisten puheiden repivyyttä eri tilanteissa? ”Sinussa on paha henki, eikö olekin?” Kuka niin voi sanoa toiselle? Tai: ”Mitä sinä luulet olevasi?” Yhtälailla keskustelu käy kovana Jeesuksen puolelta: ” Olisin valehtelija niin kuin te!” Otteet käyvät koviksi, lopulta kivittäminen on edessä. Kivittäminen, niin… Siis heitetään toista lohkareilla niin kauan, kunnes hän varmasti on kuollut!
Mistä näin kova puhe johtuu? Panosten täytyy tilanteessa olla kovat. Mikään muu ei selitä tällaista kiivasta väittelyä. Ja ovathan ne. Kyse on siitä, kuka ja mikä on Jumala. Kyse on henkilökohtaisesta uskon näkemyksestä eli siitä, mihin laitan viimeisen toivoni. Kyse heidän väittelyssään on maailmankuvan ja elämän perustasta. Sen sortumisen uhasta. Ymmärrän siis toisaalta heidän kiihkeytensä.
Kovat panokset herättävät siis suuria tunteita ja ne taas johtavat koviin sanoihin. Ja siitä oikeastaan tunnistamme tärkeän asian, sille ei jää kukaan kylmäksi. Jeesus nosti julistuksessaan itsensä juutalaisten Isien rinnalle. Jopa yhden Jumalan rinnalle. Ne olivat kovia sanoja juutalaista, yksijumalaista uskoa tunnustavalle uskovalle.
Paikalla oli myös niitä, jotka olivat ottaneet vastaan Jeesuksen. Ennen tekstijaksoamme 8. luvun alussa on tästä suora maininta. Samalla tämä evankeliumiteksti kertoo meille myös ensimmäisen vuosisadan Johanneksen seurakunnan tilanteesta. Synagoogissa saarnattiin jo ylösnoussutta Kristusta, mutta yhä edelleen monet juutalaiset pitäytyivät isien uskossa, siis juutalaisuudessa. Synagoogissa taisteltiin. Palaan saarnan alkuun, ei uutta auringon alla. Ja sama asetelma on olemassa siis tänäkin päivänä, rakkaassa kirkossamme ja tässä yhteiskunnassa ympärillämmekin. Me puolustamme sitä, minkä uskomme vankasti todeksi. Tai puolustamme sitä, mikä pitää omaa turvallisuuttamme ja maailmankuvaamme yllä. Tiukasti ja tunteella.
Oikeastaan iloitsen siitä, että kirkko, usko ja Kristus herättävät edelleen intohimoja. Siis myös kirkon sisäisissä keskusteluissa, ei pelkästään päivälehdissä. Välillä debatti tulistuu, mutta emmehän toisiamme kokonaan kuitenkaan syö, emmehän. Olemmehan toki viisaina oppineet historiasta, ja yhdessä rinta rinnan etsimme seurakunnassa Kristusta ja Hänen vapauttavaa sanomaansa. Ei ystäväni, emme me valitettavasti tee niin. Kyllä me edelleen maailman muuttuessa roikumme sokeasti vanhassa ja turvallisessa. Ja totta, on vaikeaa tunnistaa Jumalan ääni uudessa ja oudossa, niin oli juutalaisillekin.
Toiseksi iloitsen siitä, että puhe Jumalasta haastaa edelleen ihmistä omassa elämässään. Väittämään, kiistämään, kuten tekstissämme. Itse kunkin elämään tulee välillä tilanteita, jossa pitää painia Jumalan kanssa. Se tapahtuu siksi, että kasvua voisi tapahtua. Tämä paini ei ole vahingoksi. Jos näissä kiistoissamme ja paineissamme emme kuule tai kuuntele Jumalaa, vasta se on tuhoisaa. Taistelun tulee johtaa itsetutkiskeluun, sieltä voi löytyä uutta.
Jumalan tulo lähelle haastaa aina. Se haastoi juutalaiset, ja he puolustautuivat. Jumala haastaa muutokseen, täyskäännökseen, voisi sanoa myös parannukseen. Mielenmuutokseen. Tässä tarvitsemme toinen toistamme. Tarvitsemme seurakuntaa paikaksi, jossa käydä läpi omaa Jumalan kohtaamistaan. Eivät nuo juutalaiset Jeesuksen aikana antaneet helposti periksi omasta näkemyksestään. He olisivat tarvinneet rauhallista ja tasapainoista mielipiteenvaihtoa.
Elän toivossa, että samat miehet vuosien kuluessa pohtivat näkemäänsä ja kokemaansa ja lopulta saapuivat seurakuntaan todeten, että taisi se Nasaretin mies olla sittenkin oikeassa. Tässä samassa toivossa elän tänäänkin kirkossa. En pelkää väittelyjä, keskusteluja. Sitä pelkään, että seurakunta ei ole jostain syystä mukana tässä ihmisten etsinnässä, paineissa, keskusteluissa jumalapuheen sisällöstä ja paikasta arjessa.
Kirkon jäsenyyttä vahvistetaan olemalla merkityksellisiä. Puhumalla olennaisesta. Muistuttamalla kasteesta ja liitosta, yhteydestä joka on. Johtaminen on yksi tehtävä, joka luotsaa seurakunta olemaan merkittävä osa paikkakunnan arkea. Haluaisin itse tuoda kirkkoa selkeällä profiililla näkyviin Ylöjärvellä. Sparraamalla työntekijöitä, varmistamalla toimintaedellytyksiä, rohkaisemalla meitä kaikkia yleisen pappeuden hengessä katsomaan Jumalatodellisuuteen ja puhumaan siitä yhteisössä. Yhtenä luonnollisena puheenaiheena ihmisen elämässä. Olethan jo kasteessa kutsuttu. Se on elämänmittainen matka ja side. Siinä riittää kasvamista.
Voisiko tänäkin päivänä epäilevä ja kiivas pysähtyä Jumalansa eteen ja väittämisen sijasta kysyä olisiko Jumalalla elämään jotain tarjottavaa? Voisiko nokkela heittäytyä nöyräksi ja tietämisen sijasta ryhtyä etsijäksi?
Yhteiskunta ei houkuttele tähän. Olemme turvassa, tiedämme liikaa. Luulemme jopa hallitsevamme elämää. Kunnes tulee se kohta, joka loukkaa elämämme rakenteita tai horjuttaa niitä.
Minun kysymykseni on, miksi vasta sitten. Miksi Jumalan pitää painaa ihminen alas ennen kuin armo voi tulla kirkkaaksi? Olisihan se tarjolla ihan helppoakin tietä. Kävelet Kristuksen luo alttarille, ja otat hänet leivässä ja viinissä matkaasi. Ja pidät siinä mukana, koko arkisen viikon ja koko elämänmatkan ajan. Se tie on rikkaampi, kokonainen.
Kimmo Reinikainen
Nokian seurakunnan kappalainen
Ylöjärven kirkkoherranvaalissa 2. vaalisijalla
* * *
Rukous ja usko - kaikki synnit anteeksi
- Markku Simula 4.3.2012
Vaalisaarna 4.3.2012 Ylöjärven kirkossa Pyhä: 2. paastonajan sunnuntai. Evankeliumiteksti: Luuk 7:36-50
Jälleen kerran käy tänään niin, että sunnuntain vuorossa oleva saarnateksti ja yhteiskunnan esillä oleva teemapäivä kytkeytyvät toisiinsa. Jumalan sana opettaa meille anteeksiantamuksen suuruutta fariseuksen kodissa tapahtuvassa Jeesuksen ja syntisen naisen kohtaamisessa. Kautta maailman taas vietetään tulevana torstaina (8.3.) kansainvälistä naisten päivää.
Jeesus Kristus opettaa meille tänään anteeksiantamusta, ja tekee sen rajusti.
Naisena eläminen ja oleminen verhotaan kristillisessä elämänpiirissäkin kovin usein myyttisiin ilmaisuihin. Niillä voidaan tarkoittaa hyvää, mutta kovin usein ne toimivat myös alistamisen, rajoittamisen ja poissulkemisen välineinä. Esikuvat ja esisanat ovat syvällä juutalais-kristillisessä perinteessämme.
On Eeva, tuo miehen paras apu ja viheliäinen langettaja, joka kuitenkin on ihmislajin alkuäidin prototyyppi.
On Maria, puhdas neito, madonnaksi ja taivaan kuningattareksi korotettu, kärsivä ja viisas, nuhteeton ja valittu. Mitä kaikkea ovatkaan kirkon miehet vuosisatojen aikana Marian harteille ripustaneet. Ei riittänyt, että hän olisi vain esimerkillinen nuori nainen ja äiti, pian hänet kiedottiin opillisiin dogmitotuuksiin, joissa hän muuttui synnittömästi syntyneeksi, ainaiseksi neitsyeksi, joka ei edes kuollut vaan otettiin taivaaseen suorempaa kuin ristin parempi ryöväri.
Jotakin tätä tarkoitan, kun puhun naiseuden aitaamisesta myyttisiin ilmaisuihin.
Kaikkien raskaimmin on kuitenkin kuormattu tuiki raamatullinen käsite "syntinen nainen"? Onkohan mitään maskuliinisen kristillisyyden ilmaisua, joka olisi yhtä käyttökelpoinen ja helposti alkuperäisestä yhteydestään irrotettavissa kuin syntisen naisen hahmo?
Kun evankeliumi kertoo naisesta, joka vietti syntistä elämää, kaikki tietävät heti mistä on kysymys. Teksti sähköistyy ja kuulijat sen mukana. Puhutaan seksistä ja huorin tekemisestä, esillä on varoitukseen kohoava sormi ja asia, jota häveliääsi peitellään. Tämän asian tuntevat kuitenkin kaikki: naiset ovat jokaisessa yhteiskunnassa kaikkina aikoina joutuneet joko pakosta tai omasta halustaan myymään itseään.
Miesten tulkinta aiheesta on usein ollut, että hommassa on oman valinnan makua. Kun meidän aikanamme puhutaan itsensä myymiseen pakottavasta ihmiskaupasta, siihen vastataan samassa hengessä puhumalla silkkaa totuutta vesittäen ” seksiyrittäjistä ja aikuisviihdeteollisuudesta talouden osana”.
Syntinen nainen on ilmiönä ja käsitteenä yhtä sähisevä, arka ja koskettava kuin se oli kerran fariseuksen kodissa, kun Jeesus sattui menemään sinne aterialle. Kuitenkaan syntisiä naisia ei voi olla ilman yhtä syntisiä miehiä, vaan meidätpä aina unohdetaan jonnekin.
Ruumistaan myymällä elävä nainen oli tietoinen kaikista kaupungin asioista. Hän tapasi ihmisiä, kuuli heidän puheensa ja oli kuullut kaiken puheen ja asian myös Jeesuksesta, joka liikkui syntisten keskellä ja julisti Jumalan evankeliumia maan hiljaisille. Saarnaaja-rabbin julkinen vierailu kiihkeän, oikeauskoisen fariseusten puolueeseen kuuluvan miehen luona oli julkkistapahtuma, jossa riitti yleisöä.
Nainen ei ollut mikään halpa katunainen, hän liikkui vaivattomasti väen joukossa. Köyhäkään hän ei ollut, pullollinen tuoksuöljyä maksoi monta miehen päiväpalkkaa, siihen eivät kuparilantit riittäneet. Arvovaltaa hänellä oli niin paljon, että saattoi mennä korkea-arvoisen fariseuksen kotiin ja asettua jopa tämän kunniavieraan taakse kenenkään estämättä.
Väkisin tulee ajatus, että nainen ei ollut talossa ensimmäistä kertaa. Aterian isännän ajatusten kuvaus vahvistaa epäilystä kaksinaismoraalista. Toisaalta fariseus paheksui syntisen naisen julkista kosketusta, mutta toisaalta hän tunsi naisen ja tiesi tämän elämäntavan.
Teksti kertoo, että itkevä nainen kostutti kyynelillään Jeesuksen jalkoja, kuivasi ne ja voiteli kalliilla hajusteella. Teksti kyllä kertoo fariseuksen pään sisäisiä ajatuksia, mutta vahingoksemme kirjoittaja ei osaa lukea syntisen naisen ajatuksia meille jälkipolville opiksi.
On siis otaksuttava.
Kaikelle perinteiselle hurskaudelle syntisen naisen ja Jeesuksen kohtaaminen oli aika mahdoton kuvaus. Juutalaisen, itseään kultillisessa puhtaudessa pitävän rabbi-opettajan ei voitu ajatellakaan olevan tekemisissä yleisen naisen kanssa. Eivät hekään lähestyneet näitä miehiä, eivät varmasti julkisesti.
Jotakin Jeesuksen opetuksissa ja olemuksessa oli, joka herätti rohkeassa naisessa lisää rohkeutta tulla lähelle Jeesusta kaiken sydämensä tuskan ja itkunaiheen kanssa. Jeesusta saa rukoilla, hänelle saa kertoa kaiken omasta sydämestä, mikään asia ei ole hänelle outo tai liikaa.
Asetelma oli niin puhutteleva, että se kirjoitettiin ylös evankeliumiin ja sitä luettiin alkukirkossa laajalti opetuksena kaikille Ylösnousseen seuraajille. Siksi kai se puhuttelee meitäkin.
Aterialla käytiin kovin miesmäinen henkien taistelu.
Aterialle kutsunut fariseus oli ottanut Jeesuksen vastaan hyvin puutteellisin tavoin ja suorastaan loukkaavan vähin kohteliaisuuksin. Vieraan ei sopinut sitä sanoa suoraan isännälle. Talon isäntä ei taas voinut sanoa vieraalle - vieraskunniaa loukkaamatta - että häntä koskettaa nyt syntinen nainen, ei vaikka mielessään sillä ilkkui.
Jeesus näyttää tajunneen alusta saakka, missä mennään ja käy opettamaan isäntäänsä rahanlainaajan anteeksiantamiskertomuksella. Sen opetus oli, että enemmän anteeksi saanut rakastaa enemmän, ja tämän fariseus joutui ääneen sanomaan.
Naisen ja kaikkien muiden ateriaa seuranneiden kuullen tipahtelevat Jeesuksen lyijynraskaat sanat ja särkevät ylhäisen isännän kunniallisuuteen verhotun loukkauksen pala palalta. - Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: ” Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä.”
Halveksittu, yleinen nainen oli hoitanut fariseuksen kodin isännän kunniaan kuuluvat vieraan huomionosoitukset. Pahemmin ei voisi kukaan oikeauskoinen juutalainen tulla nolatuksi omassa kodissaan ja omasta syystään.
Jos tämä juttu olisi jokin novelli, voisimme kysyä kriittisesti, miksi naisen piti alentua Jeesus-miehen edessä. Mutta pitää muistaa, että evankeliumi kertoi Vapahtajasta, Israelin ja koko maailman Messiaasta, joka oli kärsinyt ja ylösnoussut kirjoitusten opettamalla tavalla. Kun hänen ja syntisen naisen kohtaaminen kirjoitettiin ylös ja kerrottiin edelleen, tähtäimessä oli Jumalan armon suuruuden korostaminen. Vähän anteeksisaanut rakastaa vähän, paljon anteeksisaanut rakastaa paljon.
Ja koko opetuksen huippuna on Jeesuksen lause naiselle: - Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Ja pöytävieraiden ihmetellessä tulee vielä viimeinen huipennus: - Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.
Kun näin luemme tätä Luukkaan evankeliumin opetusta, emme ihmettele olenkaan, että tämä tapahtumankuvaus on saanut niin keskeisen aseman niin Luukkaan evankeliumissa kuin kristillisissä rukouksissa ja hartaissa teksteissä.
Anteeksiantamisen suuruus ja valtavuus tuli kaikille ilmeiseksi. Jeesuksella Kristuksella on näin valtava armon lahja annettuna meille syntisille ihmisille. Kristus kohtaa meidät tänään, eikä meissä ole hänelle outoa tai uutta. Hän sallii meidän tulla eteensä, ottaa meidät vastaan, puhdistaa armollaan ja rakkaudellaan. Ja sitten hän asettaa meidät omalle tielleen, ja kutsuu elämään hänen tarkoittamaa elämää.
Päivän opetuksen edessä kukaan ei voi sanoa, että Jumalan Pojan armo ei häneen yllä. Kristus yltää jokaiseen, ja hänellä on kykyä ja varaa nähdä meidät persoonina, jokainen erilaisina Jumalan ainutlaatuisina kuvina, ja jokaiselle hän varaa oman tien ja tehtävän seurassaan.
Hänen voimassaan saamme uudistua ja mennä rauhassa. Kaikki synnit on annettu anteeksi.
Markku Simula
Ruoveden kirkkoherra
Ylöjärven kirkkoherranvaalissa 1. vaalisijalla
* * *
Itsenäisyyden rakentajat - Leena Jalkanen 6.12.2011
Saarna Ylöjärven kirkossa 6.12.2011, Itsenäisyyspäivä, Matt. 20: 25-28
"Minä havaitsin, että viisaudelle, suurellekin, saattoi käydä näin auringon alla:
Oli pieni kaupunki, jossa oli vähän asukkaita. Sitä vastaan hyökkäsi mahtava kuningas. Hän saartoi kaupungin ja pystytti suuria piirityslaitteita sen ympärille. Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä. Niinpä minä sanon:
Viisaus on parempi kuin voima,
mutta köyhän viisautta vähätellään
eikä hänen sanojaan kuunnella.
On parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja
kuin houkkien johtajan huutoa.
Viisaus on sota-aseita parempi."
(Saarn. 9: 13-18)
Viisaus on sota-aseita parempi. Viisaus on parempi kuin voima.
Luulen, että kukaan meistä ei ole tästä asiasta eri mieltä. Pieni Suomen kansa tarvitsee viisautta ja viisaita johtajia niin kuin se on aina tarvinnut ja niitä myös saanut.
Mutta eivät vain johtajamme, vaan me kaikki tarvitsemme viisautta rakentaaksemme onnellisen elämän. Yhteiskunnan rakentamisessakin viisaus on tärkeintä - tärkeämpää kuin raha.
Viisaus on erityisen tärkeätä kaikessa kasvatustyössä, sillä siinä rakennetaan tulevaisuutta.
Aivan ylimitoitettu – mutta sellaisenaan ajatuksia herättävä – on Sananlasku: ”Vaimon viisaus talon rakentaa, vaimon tyhmyyteen talo sortuu” (Snl 14:1).
Mutta on siinä perää. Ehkä liian harvoin itsenäisyyspäivänä kiinnitämme huomiota siihen työhön, mitä äidit ovat kodeissa tehneet ja tekevät. Sillä kodeissa rakennetaan myös itsenäisyyden perusta – tai sitten ei.
Ylöjärvenkin kirkon kuoriosassa riippuu ylipäällikkö Mannerheimin Suomen äideille 1942 myöntämä Vapauden risti ja siihen kuuluva päiväkäsky.
Tuossa v. 1942 annetussa päiväkäskyssä sanotaan äideille: "Te kasvatatte kodeissa isänmaalle uutta polvea, jonka sallittakoon rakentaa tätä maata rauhallisemmissa oloissa kuin mitä nykyinen polvi on saanut tehdä. Töin ja rukouksin te olette näinä taistelun vuosina tukeneet puolustusvartiossa seisovia poikianne ja tyttäriänne. Teidän siunauksenne on seurannut lapsianne taistelukentille ja antanut heille sankaruuden voimaa isänmaan pelastamiseksi ja rauhan turvaamiseksi."
Tänään kiitämme Jumalaa siitä, että ylipäällikön toive on toteutunut. Nykyinen sukupolvi on saanut rakentaa tätä maata rauhan oloissa. Sodan kokeneen sukupolven elämäntyöllä on ollut siunaus.
Se työ, minkä äidit ja Suomen naiset tekivät sota-aikana kodeissa ja eri tehtävissä palvellen, loi perustan sille, että rintama kesti. Naisten panosta sotaponnisteluissa kotirintamalla maataloustöissä ja tehtaissa yhtä hyvin kuin rintamalinjan tuntumassa, sotilaskotisisarina, lottina, puhelunvälittäjinä ja mitä moninaisimmissa tehtävissä oli korvaamaton.
Sen oivalsi vänrikki Toivo Jussila, joka etulinjan korsussa 12.1.1942 rohkaisi mielensä ja päätti kirjoittaa kirjeen marsalkka Mannerheimille. Hän kirjoitti ylipäällikölleen, että hänen mielestään kaikki Suomen äidit ovat ansainneet Vapaudenristin Isänmaamme eteen tehdystä työstä ja sille annetuista uhrauksista. Vastauskirjeessään Mannerheim lupasi harkita asiaa jossain muodossa. – Tämä aloite johti vapaudenristin myöntämiseen Suomen äideille ja valtioneuvoston päätökselle ne sijoitettiin maamme kirkkoihin.
Tässä – niin kuin muutoinkin – kansamme johtajana Mannerheimilla oli suuri näky kansan yhtenäisyydestä. Sen hän näki tehtäväkseen ja sen puolesta hän puhui. Isänmaalla, kansalla voi olla tulevaisuus vain jos se on sisäisesti, ytimeltään, vahva ja terve. Siksi yhteishenkeä ja yhtenäisyyttä tulee vaalia, sen puolesta tulee niin päättäjien kuin meidän kaikkien toimia, - hoitamattomana on ydin vaarassa lahota.
Suomi kesti, koska kansa oli yhtenäinen.
Tänä päivänä kansamme kahtia jakautuminen asuinpaikan tai varallisuuden perusteella on suuri vaara. Jos hyvinvointi ja menestys ei jakaudu oikeudenmukaisesti, se synnyttää katkeruutta ja murtaa yhteishengen. Seuraukset voivat olla kohtalokkaita. Maamme historia kertoo karvaista oppirahoista, jotka oli maksettava, ennen kuin tajuttiin, että yhteinen hyvä edellyttää, ettei toista jätetä.
Marsalkkamme sanoi viisaasti vuosikymmeniä sitten: “Pienen maan suurin voima on yksimielisyys. Unohtakaamme sen vuoksi riitaisuudet ja epäluottamus. Me kaikki tarvitsemme toisiamme, ja suokoon Jumala, että me rinta rinnan olisimme kyllin lujia.”
Kansan lujan ytimen hoitoon kuuluu huolehtiminen yhteiskunnan ydinsolusta – perheestä. Päiväkäskyssään Mannerheim oivalsi, että kun kodit kestävät, tämä kansa kestää. Kotien yhtenäisyys, turvallinen ilmapiiri ja keskinäinen rakkaus kasvattavat uutta polvea hyvin eväin elämän taisteluun.
Jos olemme huolestuneita nuorisomme ja lastenkin elämäntyylistä ja arvoista, niin huomio tulisi kiinnittää siihen, mitkä aikuisten elämän arvot ovat vääristyneet. Tämän päivän isänmaan vaarat eivät uhkaa vain ulkoapäin – ne voivat uhata jopa enemmän sisältäpäin, arvojen muuttumisena.
Maailman globalisoituessa kansainvälinen kilpailu vaatii pienen maamme kansalaisilta poikkeuksellisia henkisiä valmiuksia. Korkean osaamisen tason vahvistamisen rinnalla tarvitsemme henkistä lujuutta ja vastuullista otetta, joka kasvaa vain oikeassa kodin ilmapiirissä. Kasvatustyö, joka on lyhyellä tähtäimellä hyvin näkymätöntä työtä, luo perustan ihmisen sisäiselle vastuulle.
Tutkimuksissa on voitu todeta, että niin tärkeä kuin koulun ja muiden sijaiskasvattajien osuus onkin, elämän perusarvot rakentuvat kodissa. Jos kodin arvot ovat itsekkyyden, kilpailun ja välinpitämättömyyden sävyttämiä, tulevaisuuden ennuste on huono.
Tulevaisuudessa maamme selviytymisen ratkaisevat viime kädessä vastuuntuntoiset ja lähimmäisiään rakastavat kansalaiset. Juuri tänään, itsenäisyyspäivänä on syytä palauttaa mieleen talvisodan henki, johon kuului lainkuuliaisuuden, tasa-arvo, huolenpito heikommassa asemassa olevista kansalaisista, työn arvostaminen ja luottamus Jumalan johdatukseen.
Leena Jalkanen
seurakuntapastori
* * *
Pyhän Hengen voimakentässä - Risto Takkinen 12.6.2011
Saarna Kurun kirkossa 12.6.2011, Helluntai, Joh. 14:15-21
Onhan varmaan sinullekin tuttu kokemus, kun sähköt menevät poikki. Yllättäen vain huomaa, kuinka vaikeaa olisi tulla toimeen ilman sähköä. Olen kynttilän valossa ollut työntämässä ruokalautasta mikroon ja vasta kahvaan tarttuessani muistanut, että eihän sekään tietysti toimi, eikä hella eikä telkkari eikä mikään, ja kylmäkin alkaa pian hätistellä, jos sattuu olemaan sellainen vuodenaika.
Jeesus puhuu tekstissämme Pyhästä Hengestä. Pyhä Henki on kuin sähkövirta ja hengellisessä mielessä ihminen ilman Pyhää Henkeä on kuin sähkölaite, jonka tepseli on vedetty irti seinästä tai johto on poikki. Voimaa ei tule. Ei televisiokaan pysty itse kehittämään sitä energiaaa, jota se tarvitsee vastaanottaakseen niitä aaltoja, jotka välittävät kuvan sen kuvaruutuun. Samalla tavalla ihminen ilman Pyhän Hengen vaikutusta on suhteessaan Jumalaan täysin eloton ja kuollut.
Usein ajatellaan, että ihmisen uskonelämän kehitys oin suunnilleen tällainen: Ensin ihminen oppii tuntemaan Jumalan Luojana ja Taivaallisena Isänä. Tästä ensimmäisestä uskonkappaleesta hän sitten etenee toiseen ja oppii ymmärtämään Jeesuksen merkityksen uskossaan. Hän tajuaa, että Jeesus on hänen Vapahtajansa. Seuraavaksi sitten tulee mukaan jokin ymmärrys Pyhästä Hengestä. Usein olen tavannut sellaista käsitystä, että Pyhä Henki olisi uskovalle ihmiselle annettu ylimääräinen voimapakkaus, jota kaikki uskovat eivät omista. Pyhään Henkeen liittyy siinä ajattelussa kuva jotenkin korkeammanasteisesta hengellisyydestä. Silloin ajaudutaan sellaiseen käsitykseen, että on useammanasteisia uskovia tai ainakin kahdenlaisia, niitä joilla on tällainen Pyhän Hengen voima ja niitä, joilla ei sitä vielä ole. Teologisista aatevirtauksista puhuttaessa tällaista uskonkäsitystä sanotaan pyhityskristillisyydeksi ja kirkkohistoriasta samoin kuin nykyajastakin löytyy paljon uskonnollisia liikkeitä, jotka ovat muodossa tai toisessa tällaisen pyhityskristillisyyden edustajia. Tikapuiden kiipeäminen kun jotenkin kiehtoo ihmistä jo pienestä lapsesta pitäen.
Meidän luterilaisen uskonkäsityksen mukaan järjestys on kuitenkin aivan toinen. Ehkä juuri sen vuoksi moni tuntee itsensä niin hämmentyneeksi, kun puhutaan Pyhän Hengen voimasta tai täyteydestä. Nimittäin kaikki se mikä meissä tapahtuu suhteessa Jumalaan, nimenomaan Jumalaan päin suuntautumista, tapahtuu Pyhän Hengen voimasta. Meissä ei voi tapahtua pienintäkään liikettä Jumalaan päin, ellei Pyhä Henki meitä vedä. Eihän sähkölaitekaan voi toimia ennen kuin se on kytketty sähköverkkoon. Kolmannen uskonkappaleen selityksestä me iäkkäämmät olemme rippikoulussa ulkoakin opetelleet: ”Minä uskon, etten minä voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä, vaan Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumin kautta, valistanut minua lahjoillaan, pyhittänyt ja varjelut minua oikeassa uskossa.”
Pyhä Henki on siis saanut meidät kaipaamaan Jumalan läheisyyttä. Se on tapahtunut ehkä syyllisyydentunnon ja katumuksen kautta, mutta ennen kaikkea Pyhä Henki tahtoo vakuuttaa meille Jumalan armon. Pyhän Hengen tärkein tehtävä onkin nimenomaan kirkastaa meille Jeesusta Kristusta. Usko Jeesukseen ei synny ihmisen järjestä tai ajattelusta, vaan se on Pyhän Hengen lahja.
Edelleen Raamattu opettaa, että me voimme tuntea Jumalan taivaallisena Isänä vain Jeesuksen kautta. Jolla ei ole Poikaa, sillä ei ole Isääkään. Järjestys siis käytännössä on tämä. Pyhä Henki herättää meidät hengellisesti kuolleet ja kirkastaa Jeesuksen meidän Vapahtajaksemme ja Hänen kauttaan me voimme tuntea taivaallisen Isän. Eli vielä käytännöllisemmin sanottua: ensin tepseli seinään, että kone saa voimaa. Vasta sen jälkeen se voi toimia.
On kuitenkin huomattava, että mikään sähkölaite ei ala toimia siten, että se itse tarttuisi tepseliin ja työntäisi sen pistorasiaan ja siten liittäisi itsensä voimaverkkoon. Jonkun on se tehtävä vaikka olisi kyse kuinka viisaasta tietokoneesta. Samoin täytyy meidän hengellisessä elämässämme olla tällainen voimaverkkoon kytkemisen vaihe. Se on tapahtunut pyhässä kasteessa. Pyhä Henki on sen jälkeen tehnyt näkymättömällä tavalla työtään meissä.
Aivan niin kuin sähkö ei liiku valtoimenaan missä sattuu, vaan kulkee pitkin johtimia, samoin ei Pyhän Hengen voimakaan vaikuta missä sattuu. Pyhä Henki vaikuttaa nimenomaan Jumalan Sanan ja sakramenttien eli kasteen ja ehtoollisen kautta. Etsiessämme Pyhän Hengen voimaa elämäämme. meidän tulee hakeutua silloin Sanan ja sakramenttien osallisuuteen. Eihän sähkölaitettakaan työnnetä mihin tahansa reikiin, vaan nimenomaan niihin, joissa on sähköjohdot ja virtaa saatavilla. Samoin Pyhän Hengen voimaakaan ei tule tavoitella mistään epäoleellisesta kuten omista tai toisten tunteista, suurista ihmismassoista, ihmeellisten kokemusten keskeltä tai populistisista uskonnollisista liikkeistä. Me saamme lujasti luottaa niihin Jumalan Sanan lupauksiin, joiden mukaan Pyhä Henki vaikuttaa sanassa ja sakramenteissa eli armonvälineissä.
Hyvä ystävä. tälläkin hetkellä Pyhä Henki tekee työtään sinussa. Sinut on kastettu ja olet Jumalan sanan kuulossa. Sinut on kytketty Pyhän Hengen voimakenttään. Tämä on ehkä synnyttänyt sinussa tietoisen uskon Kristukseen tai tunnet olevasi kasvamassa tämän uskon omistamiseen. Pyhä henki ohjaa elämääsi ja valintojasi, kun pidät huolen siitä, että virtaa on saatavissa, toisin sanoen pysyttelet sanan ja sakramenttien yhteydessä. Kun tänään polvistut ehtoollispöytään, Pyhä Henki antaa sinulle voiman uskoa syntisi anteeksi. Kun kotona ristit kätesi rukoukseen, Pyhä Henki antaa voiman uskoa rukousten kuulemiseen. Kun ajattelemme poiskutsuttuja rakkaitamme, Pyhä Henki antaa voiman uskoa ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään. Pyhä Henki luo yhteyden kaikkien niiden kesken, jotka panevat toivonsa Kristukseen.
Risto Takkinen
kirkkoherra
* * *
Perustehtävä kirkkaana - Risto Takkinen 14.11.2010
Saarna Ylöjärven kirkossa vaalisunnuntaina 14.11.2010
Valvomisen sunnuntai, isänpäivä, Ylöjärvi-seuran kirkkopyhä
Matt. 25:1-13
Vaarallisella rannikolla, jolla sattui usein haaksirikkoja, oli kerran pieni alkeellinen hengenpelastusasema. Rakennus oli pelkkä vaja ja veneitäkin oli vain yksi, mutta muutamat tälle työlle omistautuneet ihmiset pitivät jatkuvasti vartiota ja lähtivät niin päivällä kuin yölläkin itseään säästämättä pelastamaan merihätään joutuneita. Vaivojaan säästämättä he auttoivat kaikkia avun tarpeessa ja hädässä olevia. Monet ihmiset pelastuivat heidän toimintansa ansiosta. Asemasta tuli kuuluisa ja sen pyyteettömiä toimintaperiaatteita kehuttiin avoimesti.
Jotkut pelastuneet samoin kuin muutamat lähiseudun asukkaat halusivat osallistua työhön. He antoivat aikaa, rahaa ja työpanoksensa aseman toiminnan tukemiseksi. Uusia veneitä ostettiin ja lisää ihmisiä koulutettiin hengenpelastajiksi. Pieni asema laajeni.
Joitakin ihmisiä vaivasi, että rakennus oli niin vaatimaton ja huonosti varustettu. Heistä tuntui, että merestä pelastuneille pitäisi olla mukavampi suojapaikka. Niinpä rakennusta laajennettiin. Laverit korvattiin mukavilla vuoteilla ja parempia huonekaluja hankittiin. Tämän jälkeen hengenpelastusasemasta tuli työssä mukana olevien suosittu kokoontumispaikka. He koristivat talon tyylikkäästi ja kalustivat sen upeasti, sillä sitä käytettiin eräänlaisena kerhona. Yhä harvemmat viitsivät enää lähteä merelle pelastamaan ihmishenkiä, joten sitä tehtävää varten palkattiin työntekijöitä. Osaltaan innon hiipumiseen vaikutti sekin, että johtohenkilöillä oli keskinäisiä kiistoja johtajuudesta ja siitä, miten asemaa tuli perinteiden mukaan vaalia.
Hengenpelastusmotiivi säilyi toki edelleen kerhotalon koristelussa ja huoneessa, jossa tämän arvostetun kerhon jäseneksi ottaminen tapahtui, oli katossa riippumassa pelastusveneen pienoismalli vertauskuvallisesti muistuttamassa seuran alkuperäisestä tarkoituksesta. Yhä enemmän oli kuitenkin niitä, jotka eivät tuotakaan vertauskuvaa enää ymmärtäneet. Niitä harvoja, jotka enää ottivat osaa varsinaiseen hengenpelastustyöhön ja hädänalaisten auttamiseen, pidettiin ehkä hieman yksinkertaisina intoilijoina. Heidän toki annettiin tehdä työtään, kunhan se ei liiaksi häirinnyt kerholla tapahtuvaa muuta vapaa-ajanviettotoimintaa.
En tahdo sanoa, että tämä kuuluisan amerikkalaisen sielunhoidon opettajan, Howard Clinebellin kirjasta löytyvä tarina olisi vertauskuva kirkostamme tai seurakunnastamme, vaikka mediassa viime aikoina on monenlaisia kuvia kirkosta tarjottukin. Totean kuitenkin, että kristillinen kirkko, mukaan lukien tämä oma kirkkomme ja mikä tahansa sen seurakunta, myös omamme, on jatkuvassa vaarassa ajautua samanlaiseen kehitykseen kuin tuossa kertomuksessa tuli hengenpelastusaseman osaksi. Tämä vaara ei ole ainoastaan kirkon historiasta silloin tällöin todettavissa, vaan jatkuvasti joudumme seurakunnassa pitämään lujasti kiinni siitä, että Jeesuksen pelastussanoman julistaminen ja hädässä olevan ihmisen kaikinpuolinen auttaminen on keskeisin seurakunnan tehtävä.
Ylöjärven seurakunnalla ei koskaan ole ollut niin hyviä ulkoisia edellytyksiä seurakunnalliselle toiminnalle, kuin sillä nyt on. Meillä on tämän kauniin kirkon lisäksi ajanmukaiset toimitilat eri puolilla kaupunkia ja palkattua työvoimaa enemmän kuin koskaan ennen. Seurakuntalaisista löytyy paljon niitä, jotka ovat valmiit ottamaan vastuuta ja työskentelemään sen hyväksi, että mahdollisimman moni tulisi tuntemaan armollisen Jumalan tai saisi avun aineelliseen hätäänsä. Olemme todella suurten mahdollisuuksien edessä.
Meillä on kuitenkin myös jatkuvasti olemassa vaara samantapaiseen kehitykseen kuin äskeisen kertomuksen hengenpelastusseuralla. Kovin helposti voi seurakunnallisessa toiminnassa käydä niinkin, että Kristuksen evankeliumi muuttuu jonkinlaiseksi yleisuskonnolliseksi hyminäksi, jolla ei ole elävää voimaa sen enempää seurakunnan toiminnassa kuin ihmiselämän muussakaan todellisuudessa. Sellaisessa tilanteessa todellakin tekisivät oudon vaikutuksen sellaiset ihmiset, jotka kaikesta huolimatta vielä kantaisivat huolta hukkuvista sieluista. Heitä pidettäisiin yksinkertaisina intoilijoina samalla tavalla kuin niitä hengenpelastusseuran jäseniä, jotka olivat uskollisia seuransa alkuperäiselle tehtävälle.
Saamme olla Jumalalle kiitollisia, että seurakuntamme on saanut ja saa tietoisesti ja selkeästi olla kirkon alkuperäisellä asialla. Lähetystyöhön erityisesti panostamalla saamme olla kertomassa pelastussanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ja diakoniatyössä haluamme auttaa erityisesti niitä lähimmäisiämme, jotka ovat jäämässä kaiken muun avun ulkopuolelle. Tällaisesta evankeliumista tahdomme johtaa kaikki seurakuntamme erilaiset toiminnot ja työmuodot ja tällaisen vastuun kantamiseen Jumala jatkuvasti kutsuu uusia vastuunkantajia luottamustehtäviin ja vapaaehtoistyöhön.
Tänään on Valvomisen sunnuntai ja tekstimme kertoo kahdenlaisista odottajista, tyhmistä ja viisaista. Molemmat odottivat sulhasen saapumista yhtä innokkaina saadakseen esittää häämenoihin kuuluvan tanssin morsiusparin kunniaksi soihtujen loisteessa. Tyhmien ja viisaiden ero oli siinä, että toiset olivat varanneet pitkään odotukseensa öljyä lamppuihinsa ja toiset eivät. Ehkä joku on nähnyt kuvanveistäjä Eeva Ryynäsen upean taideteoksen Vuokatinrannan leirikeskuksen kirkossa. Se on puhutteleva välähdys siitä ilosta ja pettymyksestä, jonka tyhmät ja viisaat neitsyet jakoivat. Oli katkeraa palata öljynhakureissulta ja todeta, että häätalon ovet oli jo suljettu.
Tämä ei ole pysähdyksen paikka vain yksityiselle kristitylle, vaan kutsuu itsetutkisteluun koko seurakuntaa. On paikallaan aina uudelleen ja uudelleen kysyä, onko meillä öljyä lampuissamme. Ja mitä se merkitsee, että on. Ja, mitä se merkitsee, jos ei ole. Ja mitä se tyhmyys tässä vertauksessa ylipäätään merkitsee?
Ei morsiusneitojen älyssä nimittäin välttämättä mitään vikaa ollut. Heidän tyhmyytensä oli olemukseltaan ajattelemattomuutta, epäviisasta toimintaa tai ymmärtämättömyyttä. Se oli sitä, että he olivat päästäneet väärät asiat oikeiden asioiden edelle, tehneet kestämättömiä arvovalintoja ja painottaneet hetkellisiä tarpeita pysyvien kustannuksella. Tiedämme kuinka kohtalokasta tällainen on ihmisen jumalasuhteen kannalta, mutta vieläkin kohtalokkaampaa se olisi kokonaisen seurakunnan tai kirkon elämisen tapana.
Sitäkin on syytä kysyä, mitä öljy tässä vertauksessa mahdollisesti tarkoittaa. Emme varmaan kovasti harhaan joudu, jos tulkitsemme sen uskoksi ja Pyhän Hengen läsnäoloksi. Jumalasuhteeseen se ainakin jotenkin liittyy. Jolla on öljyä lampussaan, sillä on uskonsuhde Jumalaan kunnossa. Näin näitä viisaita neitoja tulkitsisin.
Näin isänpäivänä voikin kai miehistä ja teknistä kielikuvaa käyttäen kysyä, onko öljynvaihtovälisi liian pitkä. Vilkkuuko punainen valo merkkinä siitä, että pitäisi heti pysähtyä. Olisiko syytä vähän lisätä. Ystävä. Olet nyt huoltoasemalla. Uskon öljyä voit lisätä vaikka tulemalla ehtoollispöytään. Kannattaa lisätä nyt, että ei pääse loppumaan.
Niinkö oli päässyt käymään alussa kertomallani hengenpelastusasemalla? Siitäkö nousivat keskinäiset kiistat? Sekö sammutti hengenpelastusinnon? Sekö houkutti pois perustehtävästä? Ei varmaan haittaa, vaikka muutettavat muuttaen näitä vertauskuvia testailisitte omaan yhteisöönne myös te Ylöjärvi-seuran väki. Ihmissuhteet ovat aivan keskeinen hyvän elämän elementti myös yhdistystoiminnassa.
Onneksi tämä vertauskuva kuitenkin huonosti sopii seurakuntaan, vaikka siinä merkityksessä Clinebell sen oli sielunhoidon oppikirjaansa ottanutkin. Erona seurakuntaan on nimittäin se, että Kristus itse on seurakuntansa keskellä, vajavaisten, uppiniskaisten, eripuraisten ja toisiaan vikoilevienkin seuraajiensa kanssa. Ihmeelliseltä tuntuu, että hän on sitoutunut meihin raadollisiin ihmisiin. Kristuksen varassa tämä kaikki seurakunnan elämä, toiminta ja hallinto on mahdollista eikä muuten ollenkaan.
Hyvät vaalijumalanpalvelukseen kokoontuneet seurakuntalaiset. Kun nyt vaalilla valitsemme seurakunnallemme päättäjiä, teemme sen Jumalan johdatukseen luottaen. Tiedämme, että ehdokkaina ei ole ketään täydellistä, mutta niin ei myöskään äänestäjinä. Kristuksessa meillä kuitenkin on kaikki ja hänen mieltään kysyen voimme luottaa Jumalan suunnitelman toteutumiseen. Sen tähden kristillinen seurakunta on aina valintoihin ja päätöksentekoon käydessään rukoillut siihen toimeen Pyhän Hengen johdatusta. Siinä luottamuksessa käymme näihinkin vaaleihin. Pidetään huoli siitä, että tältä hengenpelastusasemalta on aina lähtijöitä sinne, missä ihmisellä on hätä.
Risto Takkinen
kirkkoherra