Piispa emeritus Juha Pihkala puhui nimien muistamisen merkityksestä itsenäisyyspäivän juhlassa

18.12.2018 10.13

Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkillä paljastettu nimilaatta

Tänä vuonna itsenäisyyspäivän yhteydessä paljastetaan Ylöjärven hautausmaalla sijaitsevalla Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkillä nimilaatta, johon on kaiverrettu kaatuneiden nimet. Sekä pastori Matti Mikkolan saarnassa ja piispa emeritus Juha Pihkalan puheessa käsiteltiin tähän teemaan liittyviä tuntoja ja näkökulmia.

Ensimmäisen itsenäisyysvuoden aikana 1918 uusi kansakunta haki muotoaan. Nyt sata vuotta myöhemmin, sovinnon vuotena 2018, nimeltä huomioitiin myös ne, jotka menehtyivät vakaumuksensa puolesta. Sekä saarna että puhe ovat kokonaisuudessaan luettavissa seurakunnan nettisivuilla. 

Piispa emeritus Juha Pihkalan
puhe itsenäisyysjuhlassa Ylöjärvellä 6.12.2018

Itsenäisyyspäivän juhlinnalle antaa aina leimansa myös se paikal­linen ja historiallinen tilanne, jossa kulloinkin eletään. Niin myös tänään täällä Ylöjärvellä.

Aloitan Jesajan sanoilla:
Ja nyt – näin sanoo Herra,
joka sinut loi, Jaakob,
joka sinut muovasi, Israel:
– Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut,
sinä olet minun
(Jes. 43:1).

Miksi lähdin liikkeelle näistä kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten kirjoitetuista sanoista? Voiko niillä nyt olla sitä koko ihmisolemusta koskettavaa painoa, joka niillä kerran oli toisen kansan ihmisille toisenlaisessa maailmassa?

Itse ajattelen, että on – ja että niillä on sitä erityisesti juuri tänään, sen jälkeen, mitä Ylöjärvellä on viime kuukausina suunniteltu ja viime päivinä toteutettu. Toivon, että osaan tuoda sen julki niin, että se koskettaa meitä myös henkilö­koh­taisesti – siis se, että nimeäni ei ole unohdettu, että nimeni muistaminen tai muistiin palautta­minen on ihmi­syyteni kannalta tavattoman tärkeä asia.

Äärimmäisen tärkeä tällainen muistaminen on myös yhteisölle. Siten on piirretty oman yhteisön historian ja sen nykyisyyden rajat. Siksi nimien tarkoituksellinen unohtaminen on aina ollut syvällä tavalla poissulkeva tapahtuma.

Läpi kirjoitetun historian ovat sisällissotien voittajat häväisseet häviölle jääneitä riistämällä heiltä elämän ja kaiken muun lisäksi vielä nimenkin muiston. Sekin on tuomittu, tuo ihmisen yksilöllisen olemassaolon ja merkityksen ilmentymä.

Nimi on hakattu pois hieroglyfeistä, niin kuin olen nähnyt Egyptissä, se on raaputettu pois klassisen antiikin aikana käsikirjoitusten pergamenteista ja muistomerkkien jalustoista. Jälkiä tästä olen nähnyt myös Roomassa. Sama nimistä riisunta, vihan kohteeksi joutuneiden, vi­han alle sortuneiden painaminen kasvottomak­si massaksi, heidän ainutlaatuisen olemassaolon­sa häivyttäminen on jatkunut omassa eurooppalaisessa kulttuuripiirissämme. Se on jatku­nut läpi keskiajan ja saanut järkyttäviä mit­tasuhteita uusimmalla ajalla. Se on leimannut syvästi myös omaa sadan vuoden takais­ta kansallista trage­diaamme. Roomalaiset käyttivät siitä sanontaa damnatio memoriae, muiston tuomitseminen.

Meillä se ilmeni myös sillä tavoin, ettei suurta osaa noista oman tragediamme tappiolle jääneistä uhreista, yhteishautoihin peitetyistä kaatuneista, teloitetuista tai nälkään ja sairauksiin sortuneista silloin siunattu – ei, vaikka he olivat kirkkomme jäseniä. Myös haudat jäivät nimiä vaille. Jumala oli heidät kasteessa kutsunut nimeltä. Kuitenkin kirkkom­me käänsi heille silloin sel­känsä – ja myös osa tappion kärsineistä selkänsä kirkolle, vaikka kaikki heistä eivät kääntäneetkään sitä Jumalalle.

Ajan henki, voittajien julistaman historiantul­kinnan paino sekä toisen osa­puolen demonisointi ovat nujertaneet monien pappien sydäntä kolkuttaneen omantunnon äänen ja kristillisen rakkauden velvoitteen. Vain harva pystyi sitä noudattamaan, ja hekin yleensä piilossa julkisuudelta.

Kokemus tästä syvästä vääryydestä on aiheuttanut vuosikymmeniksi torjuntaa ja vierautta. Oikeastaan vasta parin viime vuosikymmenen aikana on päästy purkamaan piiloon painettua surua, pettymystä ja vihaa niin pitkälle, että päästy tekemään niitä uskon ja rakkauden palveluksia, joita olisi pitänyt tehdä silloin – niin kuin kirkon oma järjestys olisi ehdottomasti edellyttänyt. On tunnustettu syyllisyys ja etsitty sovintoa.

Olen vuosien 1998 ja 2008 välillä siunannut – siihen tehtävään kutsuttuna – seitsemän aikoinaan sitä vaille jäänyttä punaisten yhteishautaa. Niis­sä lepää yhteensä useita tuhansia nimettömyyteen painettuja. Olen mennyt nii­hin tapah­tumiin aralla ja nöyrällä mielellä ja kohdannut niissä valtavan tunnelatauksen. Itselleni ne ovat olleet sydänjuuria myöten koskettavia tilanteita. En läh­de niitä tässä luettelemaan enkä kertaamaan, mutta ensimmäisessä niistä, Lammin Konnarin yhteishaudan siunaustilaisuudessa minulle avau­tui sukupolvirajat ylittävä, sukupolvelta toiseen siirtynyt kokemus:

On tyyni, harmaa, tihkusateinen päivä. Tummapukuinen, keski-ikäinen nainen itkee sateenvarjonsa alla koko toimituk­sen ajan, ja kun se on ohi, hän työntää varjonsa syrjään, kumartuu vaatimattoman muistomerkin ääreen, laskee siihen yhden punaisen ruusun, sanoo hiljaa kyynelten­sä läpi: “Nyt on pappakin saanut ihmisarvonsa takaisin... “

Mitä me olemme tänään tehneet täällä Ylöjärvellä? Mitä me olemme tehneet tänä sadantena ensimmäisenä itsenäisyyspäivänämme? Me olemme kutsuneet pois nimettömyydestä ne ihmiset, joiden muiston silloiset voittajat ovat aikanaan tuominneet. Heidän nimensä ovat nyt näkösällä, ja jokaisen niistä takana on yksityinen ihminen, sinun ja minun kaltainen. Myös kaikil­la heillä – niin kuin meilläkin – on ollut toiveita ja ihanteita siitä, millainen olisi hyvä Suomi, millaisina ilmenisivät vapaus, oikeudenmukaisuus ja yhdenvertainen ihmisarvo.

Noiden aikojen jälkeinen historia on osoittanut, että suurin osa heidän julki lausutuista toiveistaan ja unelmistaan on itsenäisessä Suomessa toteutunut. He eivät silloin tienneet, he eivät silloin ehtineet näh­dä sitä, miten tunteeton vallanhimo voi kaapata korkeimmatkin aatteet ja parhaimmatkin pyrkimykset sorron ja pak­kovallan verhoiksi ja välineiksi.

Tänään meidän on helppo sanoa, että heitä oltiin johtamassa tielle, jota seuraamalla Suomesta olisi tullut aivan toisenlainen kuin se nyt on. Voimme sen sanoa, koska silloin me profetoim­me taakse­päin, lausumme arvioita toteutuneen tulevaisuuden pohjalta, emme silloisten ihmisten ihanteiden ja tavoitteiden pohjalta. Heidän silmissään kangasteli jotain aivan muu­ta.

Tänään on siis helppo tehdä historiallisia vertailuja, joita jotkut yhä voivat ehkä vieläkin käyttää noiden sadan vuoden takaisten ihmisoikeusloukkausten herättämän kollektiivisen syyllisyyden torjumiseksi. Mutta on tärkeätä aina muistaa, ettei pyhinkään tarkoitus voi koskaan pyhittää epäpyhiä keinoja. Se ei ole voinut olla oikein silloin, eikä se ole oikein myöskään tänään.

Samalla on muistettava, ettei silloisten voittajienkaan silmissä ei leijunut sellaisen Suomen ihan­ne, jota me olemme Toisen maa­ilmansodan jälkeen olleet rakentamassa ja jota yhä pidäm­me silmiemme edessä. Olen lukenut oman isoisäni, Martti Pihkalan, vuonna 1918 julkaiseman kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava? Se heijastelee varmasti monien silloisen Valkoisen Suomen edustajien ideoita ja ihanteita. Ne ovat hyvin eri­laisia kuin ne, joita me kaikki nyt pidämme hyvinä ja ihmisarvon mukaisina. Jos joku haluaa asian tarkistaa, kirja löytyy kyl­lä internetistä.

En missään tapauksessa haluaisi asua sellaisessa Suomessa, joka olisi järjestetty niiden aatteiden mukai­sesti, joita isoisäni tuossa kirjassaan hehkuttaa. Nykyinen Suomi on paljon, paljon enemmän niiden ihanteiden mukainen, joita tänään jälleen nimensä saaneet yhteisen kansallisen tragediamme uhrit ovat kantaneet ja jotka ovat heitä kannustaneet. On tärkeätä tunnustaa tämä tosiasia. Me voimme varmasti tulkita historiaa monella tavalla, mutta koskaan emme voi vahingoittumatta tehdä niin, jos se tapahtuu ilmeistä totuutta vastaan.

Vaikka sanotaan – ja monessa mielessä oikeutetusti – että talvisota on ollut Suomen itsenäisyy­den ajan vakavin kriisi, emme saisi koskaan unohtaa sitä, mikä oli veitsen terällä 30-luvun alussa: olim­me astumaisillamme poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tielle, jolle esimerkkiä antoi Hitlerin Saksa. Sillä oli paljon ihailijoita valkoista perintöä kantavien suomalaisten parissa.

Jumalaa kiitän siitä, että niin ei kuitenkaan tapahtunut. Jos nimittäin olisi, talvisodan syttyessä siitä olisi seurannut finis Finlandiae, Suomen loppu – ainakin sellaisen, jon­ka nyt omaksemme tunnem­me ja tunnistamme

Uskonnonopettajani Oiva Virkkala Tampereen klassillisessa lyseossa kertoi joskus kouluaikana marraskuun 1939 tunnelmista. Hänen kotiseudullaan eräs jyrkästi punaista perintöä edustanut mies oli pakannut reppunsa ja oli lähdössä jouk­ko-osastoonsa. Kun joku kysyi häneltä: miksi lähdet, miksi tartut aseeseen puna-armeijan uhkaa vastaan? hän oli vastannut: Olen minäkin Suomalainen.

Ja nyt – näin sanoo Herra,
joka sinut loi, Jaakob,
joka sinut muovasi, Israel:
– Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut,
sinä olet minun.

Aloitin tämän puheeni näillä Jesajan kirjan sanoista. Ne ovat meille tutut jumalanpalveluksessa lausuttua yhteistä synnintunnustusta seuraavasta synninpäästöstä – siinä mielessä toistumistaan toistuessaan ajattomia. Mutta niilläkin on oma historiallinen liittymäkohtansa. Israelin kansa oli viety pakkosiir­to­laisuuteen, kauas kotoa, Babylonian suurvallan virtojen varsille. Ennen yhdessä eläneet ihmiset olivat joutuneet hajalle, eksyneet ja sulautuneet kansojen mereen, hukkaan toisiltaan, huk­kaan ikiaikaisista ihanteistaan, nimettömiksi nimettömien keskelle.

Näille identiteettiään etsiville ja sen lopul­lista kadottamista pelkääville maanpakolaisille profeetta julistaa Jumalan viestin: Vaikka kukaan ei sinua tuntisi täällä, missä sinä nyt olet, minä tunnen sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä kuulut minulle. Minä olen sinun luojasi ja lunastajasi. Vaikka olisit hautautunut maan syvyyksiin, minulle sinä et ole vieras, minulta sinä et ole eksyksissä, minun muististani ei kukaan voi sinua pyyhkiä. Minä muistan sinut, ja kutsun sinut esiin unohduksen ja nimettömyyden hämärästä.

Siinä on sanoma myös sinulle ja minulle, meille kaikille, jotka nyt etsimme tietämme tämän päivän näkymiltään kovin hämärässä maailmassa. Vaikka voimmekin hahmotella taaksepäin katsovia profetioita, tulevaisuuden historiaa emme voi tänään kirjoittaa. Mutta voimme kulkea sitä kohti yhteyttä etsien Jumalan totuuden ja armon valossa. Nämä kaksi, totuus ja armo, ovat sovinnon lähde. Se merkitsee myös sitä, että kaikki unohdetut nimet nos­tetaan esille, osaksi yhteistä historiaam­me. Siitä on tänään ollut kysymys.

* * *

Kappalainen Matti Mikkolan saarna itsenäisyyspäivän jumalanapalveluksessa Ylöjärven kirkossa 6.12.2018

Evankeliumiteksti Matt. 20: 25-28
"Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”

Itsenäisyyspäivän saarnassa on usein tapana tehdä jonkinlaisia kirkollis-yhteiskunnallisia linjanvetoja. Sellaiseen tämä hetki on ehkä ihan sopiva tilaisuus. Ajattelin kuitenkin lähteä yleisten asioitten sijasta liikkeelle vähän yksityisemmistä muistoista ja kokemuksista.  Tiedostan, että sellaisia on usein kiusallista kuunnella, mutta yritän välttää imelyyttä.

Aluksi jotakin rauhasta.   Mummuni  nimi oli Rauha.  Hän syntyi Venäjän tsaarin alamaiseksi 1906. Koti oli pappilan torppa Vetelissä Keski-pohjanmaalla. Torpassa oli aluksi tupa ja kamari. Kun perhe kasvoi ja teki yhdessä töitä voitiin rakentaa toinenkin kamari.

 Mummu kävi elämänsä aikana koulua kolme viikkoa. Se oli kiertokoulu.  Sitä ennen hän oli kyllä oppinut jo lukemaan. Isosisko oli opettanut kirjaimet ja aapisena oli vanhat Helsingin Sanomat. Hesaria ei pappilaan torppaan tosin tullut, mutta niitä saatiin pappilasta, kun tarvittiin paperia, jolla paperoitiin kamarin seinät.

Iltaisin siskonpedissä maatessaan mummu tutki seiniin liimattujen Hesarien otsikkoja ja mainoksia kirjain kirjaimelta ja oppi lukemaan. Ensimmäinen sana, minkä hän sanoi oppineensa, oli Sipulia.

Mummun neljästä lapsesta äitini oli se, jolle oli varaa maksaa oppikoulu ja kortteeri lähimmässä kaupungissa, Kokkolassa.  Yliopisto-opinnoissakin äitiäni pystyttiin avustamaan.

Minulla, veljelläni ja siskollani oli mahdollisuus käydä koulua niin paljon kuin halusimme.

Luulen, että tämä on tuttu tarina meille kaikille omista suvuistamme ja perheistämme. Parissa kolmessa sukupolvessa on tapahtunut paljon. Tuomme kaikki jotakin mukanamme siitä, mitä on ennen meitä ollut. samalla menemme kohti uutta.

Sosiologit ja yhteiskuntatieteilijät saattaisivat puhua säätykierrosta  tai siitä että kun yhteiskunnan rakenteet ovat kunnossa, kaikkien on mahdollista käyttää tasapuolisesti lahjojaan. Niin se varmasti onkin.

Yksityisellä tasolla on ehkä kyse siitä että isät ja äidit, isoisät ja isoäidit ovat tinkineet omasta mukavuudestaan ja jopa uhrautuneet lastensa ja lastenlastensa hyväksi.   En tiedä ovatko ajatelleet huoltosuhdetta. Ehkä kuitenkin pohjimmiltaan on ollut kyse rakkaudesta ja ilosta. Ehkä kyse oli siitä, että oli suurta, kun sai tehdä hyvää lapsille ja lastenlapsille – tai palvella, jos käytetään sanaa, mikä oli evankeliumissa..

Mummullani oli kaksoisveli, Vilho. Vilho syntyi 1906 Venäjän tsaarin alamaiseksi, pappilan torpan pojaksi. Vilho kaatui talvisodassa.

Vetelin hautausmaalla on suuri harmaa graniittipatsas, jossa lukee ”isänmaan puolesta.”  Sen edessä on monta riviä pieniä graniitista hakattuja ristejä, sankarihautoja.  Jokaisessa lukee nimi. Jokainen heistä oli jonkun poika, ehkä jonkun veli, puoliso, rakastettu tai pienten lasten isä, niin kuin Vilho.

Ja jotta se isänmaallisuuden lämmin läikähdys, joka tänään meidän itse kunkin rinnassa tuntuu, ei kylmäisi kenenkään sydäntä jossakin toisaalla, on ehkä hyvä muistaa että myös siellä rintaman toisella puolella, missä yleisesti ottaen oli vihollisia, oli isien ja äitien poikia, siellä oli veljiä, puolisoita, rakastettuja, isiä, parhaita ystäviä. Jokainen heistäkin tunnettiin nimeltä. 

Tänään menemme hautausmaalle sen muistomerkin ääreen, jota sanotaan  vakaumuksen puolesta kaatuneitten muistomerkiksi tai punaisten muistomerkiksi. Tästä päivästä eteenpäin jokainen tuon  kiven eteen pysähtyvä voi lukea  85 nimeä – 83 miestä ja kaksi naista.

 Yleisestä tulee tänään yksityistä ja se on tärkeää. Jokaisella, jota tuon kiven äärellä muistetaan, oli isä ja äiti, ehkä veljiä, siskoja, pieniä lapsia, rakastettuja, puolisoita, läheisiä ystäviä.  

Jokaisella oli oma, lahjaksi saatu elämä, omat elämää koskevat haaveet ja  oma nimi.

Ja  meillä on se usko, että Jumala tuntee jokaisen ihmisen nimeltä ja tietää elämämme. Olemme saman isän lapsia kaikki kansallisuutteen, vakaumukseen, säätyyn, sukupuoleen tai mihin tahansa inhimilliseen eroon katsomatta. 

Kun tulemme kirkkoon niin kuin tänään olemme tulleet, tuomme myös mukanamme jotakin hyvin yksityistä. Ehkä yksityisintä ja herkintä, mitä suomalaisella ihmisellä on. Tuomme mukanamme oman uskon – omanlaisensa jokainen. Se voi olla kirkkaalla liekillä palava vakaumus, se voi olla vähän vaimeampana ja epätietoisena  lepattava uskon  liekki. Se voi olla sellainen kipinä, josta ei tiedä onko se syttymässä vai sammumassa. Elämässä on vaiheensa.

Kun tulemme yhteen, nuo yksityiset uskon säikeet yhdistyvät ja limittyvät toiseen vähän niin kuin sormet rukoukseen liitetyssä kädessä.   Yksityisestä tulee yhteistä.

Tänään lausumme yhdessä Isämeidän –rukouksen. Se lausutaan jokaisessa jumalanpalveluksessa ja messussa joka pyhä kaikkialla maailmassa – kaikissa kylissä ja kaupungeissa.  Se on kaikkien isän lasten yhteinen rukous.

Ja kun me tänään täällä Suomessa lausumme yhdessä isämeidän rukouksen juuri itsenäisyyspäivänä, tulee sanaan isänmaa samalla ehkä vähän toisenlainenkin sävy.

Siinä puhutaan taivaallisesta isänmaasta, mutta myös tästä Suomesta, jossa elämme. Tämäkin on Isän maa – arkena ja juhlana. Sen eteen on tehty paljon työtä, taisteltukin, mutta silti se on viime kädessä lahja Isältä, jonka lapsia me kaikki olemme.

Ja luulen, että mitä kauempaa jostakin korkeuksista tätä kaikkea katselee, sitä himmeämpänä näkyvät ne rajat, mitä ihmiset välilleen vetävät. Sitä enemmän näkyy  vain valtameriä, jokia, järviä, metsiä, vuoristoja, soita, aavikoita, kyliä ja kaupunkeja, joissa monella tavalla keskenään erilaiset isän nimeltä tuntemat lapset syntyvät, elävät ja kuolevat.  Näkyy paljon syitä ristiä kädet rukoukseen, näkyy syitä sanoa ”jos jotakin on ollut, älä muistele pahalla”,  näkyy paljon syitä kiittää ja näkyy paljon syitä  elää rauhassa, ja tehdä yhdessä työtä kaiken sen hyvän varjelemiseksi , minkä Isä on kaikille lapsilleen varjeltavaksi antanut.

« Uutislistaukseen